Yhden ruokablogin ja aivovamman anatomia osa 4


Edelliseen kirjoitukseen jatkoa ja aiheena pelko, kuolemanpelko. Se on oikeasti aika lamaannuttava olo. Ei pelkästään omalle kohdalle koska jossain vaiheessa se oli ajatuksen asteella mitä jos....

Onko oikeasti se ainut mahdollisuus - etsikää ihmiset niitä vaihtoehtoja. Miettikää läheisiä, kanssaihmisiä ja etsikää apua.
 HAPPY SUICIDE

Itsemurha on mielestäni "raukkamainen" teko. Sillä pilaa monen ihmisen elämän. Entisessä työssäni näin monta tapausta, todella monta. Ja vielä edes itsemurhalla uhkailu, yrittäminen ja jopa sillä pelaaminen työllistää liian paljon ensihoitoa, poliisia, sairaalaa ja muita viranomaisia.

Mikä voi olla niin "toivoton" ajatus että ei halua hakea apua tai käyttää vielä jos käyttää pelivälineenä itsemurhaa edes uhkaillen.  Toisaalta on varmasti tapauksia, missä se itsemurha on ollut vahinko - uhkailujen jälkeen. Puhutaan äärimmäisestä ahdistuksesta.

Rattijuopumus on mielestäni epäsuorasti suunniteltu itsemurha. Ikävä kyllä yleensä rattiin alkon- tai huumeiden kanssa lähtevä ei edes tiedosta mitä saa aikaiseksi, yleensä muille. Omaiset ja varsinkin muut tielläliikkujat on oikeasti niitä todellisia kärsijöitä. Puhutaa juopon tuurista.

Mikäs minä olen muille saarnaamaan... jos mies on siinä tilassa ja ajatuksissa että entä jos minua ei olisi. Monta kertaa mietin että kuinka Jalbe ja poika olisi pärjännyt mikäli se kamalin vaihtoehto olisi osunut. Ensimmäisen vuoden aikana mietin näitä asioita paljon. Muistin kuitenkin sen yllämainitun.

Riikan sairaalassa osato sijaitsi ennen suomen sotia rakennetussa sairaalassa, muistaakseni viidennessä kerroksessa. Sieltä pääsi livahtamaan ikkunoista jossa oli ovi, parvekkeelle. Aina tippui betonia alas kun hieman liikahti.

Oli pakko seistä aivan seinän vieressä koska se oli oletettavasti se vahvin paikka. Kuitenkin se toinen minä kävi välillä rautakaiteen vierellä hyppimässä. Silloin se olisi onnettomuus.

Plaah, Hesarin uutinen - suomalaismies joutui onnettomuuteen Riikassa ja kuoli parvekkeen sorruttua sairaalassa. OMG! Onneksi ne ajatukset oli vain ajatuksia, mutta ahdistavia.

LÄHEISTEN KUOLEMA

Suomessa, kotona ensimmäisenä talvena ja keväänä alkoi ne pelkotilat. Aina kun Jalbe ja poika olivat poissa läheltäni, toinen koulumatkalla ja toinen työmatkalla. Pelkotilat olivat lamaannuttavasti läsnä.

Odotit vain että saat heidät kotiin eikä puhelin tai ovikello soi ja oven takana tai puhelimen päässä olisi poliisi. En tiedä mistä kaikki johtuu psykologisessa merkityksessä?

ERAKOKSI

Arki ja erakoituminen. Ennen olin mielestäni todella sosiaalinen ihminen. Minulla oli työyhteisö, asiakkaat, blogin kautta tapahtumia ja paljon muuta tekemistä ihmisten kanssa.

Olin kuitenkin sillain sosiaalinen ja osa-aika verbaalisesti lahjakas. Pystyin lukemaan tilanteita ja pärjäsin hyvin suu-sanallisesti. Asiakkaiden kanssa se oli sitä puhe judoa.

Yllättäin en halunnut, tahtonut, uskaltanut mennä tilanteisiin missä joudut kohtaamaan ihmisiä, ilman Jalbea. En vastannut puheluihin enkä osallistunut mihinkään. Nopeasti vaan pois niistä tilanteista missä on hälinää ja terveitä, niin sanotusti terveitä ihmisiä.

Aivovammainen ei sovi joukkoon. Häpesin sitä sanaa alusta alkaen ja luokittelin sen älyvammaksi. Tuolla hepulla on päässä vikaa.

Perkele mä olisin silloin ottanut vaikka kaikki raajat poikki ja kuntoutunut siitä. Ulkopuoliset ihmiset olisivat tajunneet että on kaverilla vähän duunia - mutta onneksi on lääketiede joka saa miehen kuntoon. Pääset takaisin sinne osaksi, onnelliseksi yhteiskuntaa hyödyttäväksi veronmaksajaksi auttamaan sairaita, onnettomuuden uhreja tai muuten kaltoinkohtelun uhriksi joutuneita ihmisiä.

Mutta kun itsellä oli kaikki vika päässä etkä voinut mitenkään käsittää ettei aivot käskytä yhtään samanlaisesti kuin ennen.

PAINAJAISET - SWEET DREAMS

Painajaiset oli aivan horror kamaa. Heräät yöllä ja pahin tapahtuu. Joko itselle, Jalbelle, pojalle tai koirille. Joka hemmetin yö alkuun oli kaaos tässä maassa. Kylmää hikeä ja tuskaa.

Vielä kun nämä tuli yllättäin hetkeen kuin hetkeen. Eli oli yö tai päivä, mutta aina kun nukahdit.

Välttely oli siis läsnä. Ilman Jalbea olisi  allekirjoittanut pysähtynyt täysin.

SOSIAALISESTI KELVOTON

Koiranäyttelyt oli itselle ja Jalbelle kiva harrastus ja tärkeä asia. Siellä on kilpailua ja kivoja ihmisiä. Itse huomasin sielläkin tilanteita että aina kun olin "stagella" koirien kanssa alkoi mies tärisemään.
Se vaan meni hallitsemattomaksi.

Esimerkiksi Helsingissä erään kerran rakkaan TheMyCastron ollessa huipulla, oltuamme kehässä, ajattelin että kuolen. Pelottava tilanne ja todellinen. En saanut happea ja kaikki musteni silmissä.

Vielä kun arvoisa Judge tuli sanomaan että koira oli hieno mutta sinä... Ok! Koira kyllä vaistoo kun asiat on pielessä.

Enhän minä voi jännittää jos olen ollut
  • televisiosarjassa juoksemassa maratonia 
  • puhumassa ensiavusta ja ensihoidosta niin eläkeläisille kuin sairaanhoidon opiskelijoille tuntiopettajana. 
  • laulanut Viking Linella karaokea
  • Kalevan kirkon lehterillä virsiä
  • joulupukkina
  • kertomassa sanomalehteen millaista on olla tärkeä ihminen kun työskentelee jouluaaton
Vielä sanomalehteen lisäyksenä olla otsikolla kuvan kanssa eri sanomalehdissä
  • ei simpeleläistenkään lasten ole turvallista kulkea koulutietä. 
  • konduktööri Erkki Suojanen leimaa matkustaja T. Sankalan lipun
  • juoksija T.Sankala. 
  • näinkin mukavasti voi maratonia seurata. Ok.  

Tuo viimeinen hieman harmitti kun se oli kuvattu Palacen edessä Helsingissä Helsingin Sanomiin, tyyliin paparazzi. Makasin kaverini siskon Opel Kadetin peräluukussa ja vedin röökii ja join keppanaa... Voin kertoa että Isä ja Äiti tykkäsi. 

Ja paljon muuta, voiko siis mies jännittää sosiaalisia tilanteita. Olihan tuohon matkaan mahtunut paljon muutakin. Mutta nyt oli toisin. Aamulla tai illalla kun peiliin katsoin, näit vain sen aivovammaisen.

Olin muutaman kerran "kemuissa" ja risteilyllä työyhteisön ja -kavereiden kanssa. Kaikki oli muuttunut ei ihmisissä vaan itsessäni. Se oli raskasta ja voimia vievää.. Tuntui että oot niin pihalla kaikesta ja olet se ulkopuolinen. Kaikki vain oli omaa "tunnneköyhyyttä".

Koit että et joukkoon kuulu etkä osaa toimia niinkuin ennen. Olin onnellinen kun kutsu tuli mukaan mutta en osannut nauttia samoin siitä aikaisemmasta yhteisöllisyydestä.

Aloin vielä enemmän karttamaan. Kaipasin sitä vanhaa elämää....

En jaksanut kysymyksiä mitä kuuluu, koska tulet töihin.
Hyvinhän sulla menee, tuu ny takas jo, miks ne viä sulle antaa saikkua, tuu meidän vuoroon. Mitä oireita sulla muka/on, nyt jo nukkumaan etc.etc.

Kaksipiippuinen juttu rakastan ja en rakasta. Voi kun olisikin sellainen selkeä protokolla kuinka aivovammasta parannutaan, mutta kun se ei ole mahdollista. Siitä ei parannuta vaan mahdollisuus on kuntoutua - edes hieman.

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

Olen otettu huomiostasi. Kiitos!

© Habanerokitchen.comMaira Gall