Yhden ruokablogin ja aivovamman anatomia osa 3


Kaunista mutta silti karua. Talvinen maisema mutta siellä lopullisessa tomumajassa.

Kuten edellisessä postauksessa jo kirjoitin asioiden ja oireiden tarkentumisista, palataan alkuvuoteen 2012.

Luin juuri sairaskertomuksia ja ensimmäiset käynnit neurokirurgian poliklinikalta siirrettiin aivovammapoliklinikalle.

Tays järjesti silloin ns. ensitietopäivän tuoreen aivovamman saaneille. Menimme sinne Jalben kanssa yhdessä. (Vaimoni, myöhemmin Jalbe)

Porukkaa istui huoneessa ringissä ja sinne sekaan vaan. Ei ollut minun juttu. Se oli ennemmin ahdistavaa kuin mieltä aukaisevaa. Tuntui todella kohtuuttomalta olla ns. osallisen roolissa tässä jengissä. Ainut yhdistävä tekijä oli se vamma. Kahvit oli osallistumispalkintona. En saanut mitään irti koko tilaisuudesta. Eli kieltämis- ja välttelykäyttäytyminen alkoi jo silloin.

Fiiliksillä että ei mulla mitään vikaa olekaan, lähdin pois. Toinen minä ahdistuin tilanteesta. Pelko tulevaisuudesta.

Välttelykäyttäytyminen ottaa otteensa, koska on voinut tilanteissa henkisesti pahoin, vaikka fyysisesti olisikin saanut apua.
 AJOKIELTO

Lääkärinlausunto kertoi että toistaiseksi ajokieltoa - ajokykyyn vaikuttavina tekijöinä näköhäiriöt, vireystilan säätelyn ongelmat ja huimaus.

OMG! Tämä oli sama asia kuin entinen työkaverini Jackson löisi palleaan sellaisen taakin että ilmat pakenee. Hän muuten oli joskus suomen nyrkkeilyssä kova nimi ja olen kokeillut miltä se isku tuntuu.

Mitäs luulette kuinka tämä vaikutti suomalaisen miehen itsetuntoon ja mielialaan. Se oma vapaus liikkua, edellä mainitsemani uusi auto oli pihassa. Olisinko tehnyt kaupat, mikäli olisi ollut aavistettavissa mitä tulossa on? En todella.

Kuitenkin oli jo merkkejä siitä ilmassa että ei kauheasti jaksa liikkua eikä uskalla. Silti toistaiseksi ajokieltoa oli sama kuin nykyään jalkapanta vankeinhoidossa.

Ei kait sit siinä mitään. Taksilla sitten ja taksikuitteja keräilemään. Myöhemmin ne keksivät sitten käyntien lisääntyessä että on käytettävä Kela-taksia. Se perustuu siihen että kerätään kaikki raihnaiset samaan kyytiin, viedään sairaalaan ja kerrotaan omat sekä naapureiden juorut ja sairaskertomukset ajankuluksi.

Pienen paikkakunnan etuja. Vielä kun väsymys saattoi nasahtaa yllättäin niin se oli hallitsematon tilanne. Jos itsellä sattui olemaan lääkäriaika kello 10 - 11 niin peräkylän Martalla oli vasta kello 14.30 aika "kusipolille". Kun jengi oli kasassa niin paluukyyti alkoi.

En todellakaan tuntenut omakseni tuota järjestelmää. Pääsin siis oireisiin vedoten takaisin omaan taksikyytiin.
TRIPLANÄKÖ

Se näköhäiriö oli käytännössä sitä että kuvitelkaa kolme puuta eteenne. Kävelette oikeanpuoleista kohti ja päin. Läpi meni. Kokeilkaa keskimmäistä. Senkin läpi pääsitte kivutta. Mutta sinne vasemmanpuoleiseen kun juokset täysillä niin taas sattuu Timoa otsaan. Sen kanssa siis oppi nopeasti elämään. Kuva seilasi varsinkin pimeällä neljänä.

Miettikää itseänne James Potkukelkka linssit päällä. Ja niitä prismalaseja ei sitten Prisma-ketju sponsoroi. Kuva on muuten Episodi.fi eli Mr. Googlea käyttäen lainattu.
Näköhäiriöt tutkittiin kunnolla ja oli jopa riskinä että joudun käyttämään sellaisia prismalaseja. Itsellä niistä oli mielikuva että Herra 47 - James Potkukelkka tyyliset pokat ja paksut linssit.
Voi tsiisus - ne vaan ei sovi mun ulkomuotoon. Näköasioita ja kuulostaa turhamaisuudelta. Miettikää itse heittää sellaiset pokat päähän.

Testit ja kokeet olivat todella väsyttäviä - piti olla tarkkana ja kun taas keskittymiskyky oli mitä oli niin puhti oli poissa. Pisteitä ja käppyröitä lenteli pitkin tietokoneruutua, niitä piti nähdä ja toisaalta toisessa testissä niihin piti osua.

Löydöksenä oli että aivohermojen 6 ja 7 hermot olivat vaurioituneet ja pareesissa eli osittain halvaantuneet. Paranee tai ei parane - en muista milloin, mutta ne kaksi hermoa alkoivat elämään ja näköhäiriöt poistuivat. Onneksi.

Fakta - ihmisellä on 16 aivohermoa. 

Oli kuitenkin pojan jääkiekkoharrastus, asutaan siellä mistä VR vie loputkin junavuorot ja julkiset eivät kulje. Luvan autolla ajamiseen sain takaisin pienen mutta antoisan keskustelun jälkeen lääkäriltä. Lupasin ajaa varovasti ja kerroin että pärjään. Kiitos siitä. Se oli siis se vasemmanpuoleinen mitä kohti ei saa mennä. Ne kaksi vain oli ilmaa... Pärjäsin.

 AUTO JA ENSIPURAISU

Autoa ajaessa huomasin muutoksia itsessäni. Se jännitti. Muu liikenne oli niitä "maantierage" tyylisiä ihmisiä. Itse oli alkuun kuin 90-vuotias jermu Urjalan kyliltä joka ajokortin on uusinut samaa ikäluokkaa olevalta skarpilta kaverilta, jolla ihmeen kaupalla on säilynyt lääkärinoikeudet tyyliin Vilholle kortti ja mulle konjakkipullo. Siis yhtä varovaista.

Se oli rasittavaa ja ahdistavaa. Kiristelin turvavöitä ja nopusrajoitukset olivat liian korkeita suomessa mielestäni. Vaikka päähän tuli jumi aika ajoin se ei loppujen lopuksi ajamista vaikeuttanut. Enemmän uuden auton kaikki painikkeet ja toiminnot.

Silloin hieman huolestuin kun ajoin ostamaan kameraa Tampereelle. Sain kunnialla auton parkkiin, mutta mitä helvettiä - KUINKA TÄMÄ SAMMUU!!!???

Jumi ja täydellinen black out. Istuin ja mietin. Oli ratti ja näin mittaritaulun. Oli radio ja kaikenlaista kytkintä. Mutta ei vaan ollut sellaista mistä auton saisi sammutettua. En kehdannut ihmisiltäkään kysyä tyyliin - anteeksi osaatteko kertoa kuinka tämä sammuu? Luulen että aika nopeasti olisi tulleet muutama noheva jannu Sorinkadulta eli poliisilaitokselta ja olisi ollut keskusteltavaa asiasta.

Hitto että jurppi. Oikeasti ei heti osannut nauraa asialle, mä aloin itkemään. Pieniä asioita tippui pikku hiljaa eteen. Muuten Jalbe muistaakseni pelasti puhelimen avulla tästä. Siinä ratin vieressä on oike.... Aha, joo kiitti. Muistin ostaa sen kamerankin jota en muuten ole muistanut edes käyttää. Jos joku tarvitsee pinkin värisen IXUS-merkkisen kameran niin halvalla saa.


Autoillessa silloin huomasin myös ensimmäisiä merkkejä omasta oudosta mielestäni, ajatuksista sekä ihme jäätymisistä. Silloin ei niillä vielä ollut nimeä mutta myöhemmin sekin selvisi.

Myöhemmin siitä puhutaan nimellä traumaperäinen stressihäiriö. Vasta muutaman vuoden päästä tuli siihen outoon käyttäytymiseen syy.
 JÄÄTYMINEN

Hälytysajoneuvon siniset valot ja se pii-paa ääni kertoi tulevasta.
Ennen minulle niin tuttu jota melkein jokaisessa työvuorossa kuului ja näkyi.
Hälytysajoneuvo in action.

Ennen onnettomuutta se tarkoitti toimintaa, tilannearviota, toimintasuunnitelmaa ja nopeita päätöksen tekoja. Yhteistyötä kollegoiden kanssa ja selkeitä työnjakoja.

Tässä vain kiteytettynä mitä tarkoitan.

Itselle kirurgiset potilaat ja mahtavalle duunikaverille ja ystävälle, kaikkien masters uimareiden ja hengenpelastajien ruumiillistumalle, Kiurulle sisätautiset. Se potilasjako oli vain minun ja Kiurun juttu. Muuten hoidettiin kyllä parhaimman mukaan apua tarvitsevat.  Tiimityöskentelyä työkavereiden ja yhteistyötahojen kanssa.

Kun liikenteessä näin sairasauton, millä oli hälytysvalot ja sireenit päällä niin jäädyin täysin. Se sai olla myös poliisi tai paloauto. Ne sireenit ja valot laukaisi. Kurkussa oli samanlainen "poliisiolo" tunne kuin tutkaan ajaisit. Ajatus ja mieli toimi ihmeellisesti. Ajattelin silloin että vain kaipaan niin paljon takaisin töihin mitä minä osaan ja mistä tykkään. Outo olo vaan nasahti pintaan. Se oli pelottavaa.

Nyt jälkikäteen sillä on ilmeisesti ollut selkeä syy-yhteys sinne Riikaan ja onnettomuuteen.

Ambulanssi silloinkin huudatti niitä pillejään kun me mentiin Jalben kanssa Straninaan..... Eli jotakin pahaa ja ikävää tapahtui. Kohtalainen merkki  traumaperäisestä stressihäiriöstä, vain yksi monista.

Ettei nyt kauhean pitkäksi juttu venyisi olkoon tämä johdantona seuraavaan postaukseen missä asiasanoina on kuolemanpelko niin oman kuin läheisten, painajaiset, varmistelut ja voimakkaat välttelyt sekä erakoituminen.

RUOKA JA RUOKABLOGI

Missään ei vielä kerrota mitä silloin söin? Ei myös tämän blogin data sano minulle yhtään mitään. Sen verran on kuitenkin tiedossa että se Qulinaristi.com blogi oli jo karannut bittiavaruuteen ja joku Pohjois-Korean ananastukka osui siihen....

Peace and love, kamut. Pitäkää huoli toisistanne.

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

Olen otettu huomiostasi. Kiitos!

© Habanerokitchen.comMaira Gall